Sosionomiopiskelija Gambiassa 2017

Gambiassa tuntuu olevan kaikki ovet ja lukot rikki. Vessoista ei ole istumarenkaita ja veden tulo on heikkoa joka hanasta. Kukaan ei ole koskaan ajoissa missään ja sähköt katkeaa juuri silloin kun kipeimmin sitä tarvitsisit, esimerkiksi aamulla kun kuivaat hiuksia hiustenkuivaajalla kiireessä. Kiirettä ei oikeasti edes ole, sillä kukaan ei ole ajoissa missään. Osastolla yökön vuoro loppuu klo.8 aamulla, mutta kukaan ei ole silloin päästämässä yöhoitajaa kotiin, vaan hän joutuu odottamaan vähintään yhdeksään. Yöhoitaja kuitenkin tulee töihin illalla jo kello seitsemän päästämään iltahoitajat kotiin, vaikka vuoro alkaakin vasta kahdeksalta. Reilu peli, vai mitä?

Tapasin maanantaina klinikan odotustilassa espanjalaisen rouvan, joka oli tuonut ystävänsä saamaan hoitoa. Hän kummasteli systeemiä ja oli epätietoinen kuinka asiat täällä hoituu. Kukaan ei kerro miten ja koska ja missä tapaat lääkärin eikä juurikaan opasta kuinka toimia. Tänään tapasin saman rouvan uudelleen ja hän kertoi saaneensa ystävänsä lääkärin vastaanotolle vaikkakin se vei hirveästi aikaa. Tällä kertaa hän oli tuonut toisen ystävän tutkittavaksi. Hän oli aivan pöyristynyt kuinka röntgenkuvat täällä otetaan ja näytti ottamaansa kuvaa. Kuvassa oli jonkinlainen röntgenlaite pihalla auringossa. Hän epäili ettei niistä kuvista näe mitään, minä taas kauhistelin josko laitteesta säteilee röntgensäteilyä. On ikävä huomata kuinka täällä on ammattitaitoinen henkilökunta, mutta laitteet ja välineet ovat ala-arvoisia ja se tekee heidän työstään turhauttavaa ja raskasta.

 

Kuumuus on ollut melkoista ja se uuvutti minut viime viikolla tyystin. Oli pakko jäädä lepäämään pariksi päiväksi, sillä päätä särki ja oli aivan vetämätön olo. Lisäksi yskä on vaivannut jo toista viikkoa, luultavammin pölyn aiheuttama. Se pahenee tietyissä paikoissa,joissa on erityisen pölyistä ja tuntuu keuhkoissa ahtauttaa. Yskänlääke ei juurikaan ole auttanut, nyt on toinen merkki kokeilussa.

Töiden jälkeen ei hirveästi jaksa tehdä mitään erikoista, kotihommia on kuitenkin tehtävä ja otettava nokoset lounaan päälle. Tänäänkin ehdin jo ajatella lähteväni rannalle uimaan ja auringossa makoilemaan heti töiden jälkeen, mutta en vaan jaksanut. Pakko oli ottaa tunnin tirsat ja sen jälkeen olikin jo turhan myöhäistä lähteä. Viikonloppuisin olemme käyneet vähän jossakin rannalla tai ravintolassa tai sukuloimassa. Jo arkielämä täällä on niin erilaista, että siinäkin riittää ihmettelemistä. Monenlaista ennennäkemätöntä hedelmää ja ruokalajia on maisteltu, kasvillisuutta ihasteltu ja lintuja bongailtu.

Liikennekulttuuri alkaa tulla tutummaksi eikä enää ahdista niin paljoa kuin aluksi. Autolla ajelu alkaa sujua ja uskallan mennä jo ruuhka-aikaankin liikenteen sekaan. Meidän autossa on ollut kaikenlaisia vikoja kaiken aikaa. Viimeeksi tänään hirvitti ajella töistä kotiin kun vaihteet eivät menneet päälle kuin runnomalla ja auto sammui kun piti hiljentää ja vaihtaa ykköselle. Ruuhkassa sellainen on melko mahdoton yhtälö, mutta nyt osaan jo ajaa hieman kiertoteitäkin niin ettei tarvinnut ajaa pahimmasta ruuhkarysästä. Nyt auto on jo korjattu ja huomenna pääsen taas ajelemaan.

Eilen aloitin harjoittelun gynekologisella poliklinikalla, jossa hoidetaan myös odottavia ja synnyttäneitä naisia. Sairaanhoitaja/kätilö, jonka ohjauksessa olen, hoitaa HIV+ potilaat. Hänellä on oma vastaanottohuone, jonne naiset tulevat noin kahden kuukauden välein saamaan reseptin lääkkeisiin. Lääkkeet ovat ilmaisia. Naiset saavat hoitonsa poliklinikalta niin kauan kunnes lapsi on puolitoistavuotias. Sen jälkeen hänet siirretään toiselle polille. Käsitykseni mukaan tämä vastaanotto on kuin äitiysneuvola, mutta lapsia ei tutkita eikä mitata millään tavalla. Neuvoja ja ohjeita annetaan, etenkin jos lapsi on sairas.

HIV potilaat hoidetaan samalla poliklinikalla muiden kanssa, koska halutaan estää leimautuminen. Minun piti käydä jonkun sairaalan pomon juttusilla ennen klinikalla työskentelyä, jotta voin vakuuttaa olevani vaitiolovelvollinen ja ymmärtäväni sen merkityksen. Gambia on pieni maa ja joku aina tuntee jonkun joka tuntee sinut, joten hienotunteisuus ja vaitiolo on merkittäviä asioita täällä. Tosin osastolla se oli aikalailla huonolla tolalla, on hienoa kuitenkin todeta että klinikalla se otetaan enemmän tosissaan.

Hoitajalla on paljon paperityötä, sillä hän mm.pitää rekisteriä potilaista, kirjoittaa heille HIV-lääkemääräyksiä, lähetteitä ultraääneen ja labraan. Ultraäänessä käydään kahdesti raskauden aikana, ensimmäisellä ja viimeisellä kolmanneksella.

HIV positiivisia lapsia ei kuulemma Gambiassa synny, sillä yleensä äidin hoito aloitetaan ajoissa. Tartunnat saadaan hoitajan kertoman mukaan yleensä tapaturmaisesti ennemmin kuin seksin välityksellä. Esimerkiksi hiustenpidennyksiä neulotaan samalla neulalla pitkään ja siinä voi saada haavan päänahkaansa tai löydetään käytetty partakoneenterä ja käytetään sitä kun ei ymmärretä riskiä.

Ongelmana hoitaja pitää äitien tietämättömyyttä. Monet tulevat hakemaan raskaudenehkäisyä, vaikka ovat jo raskaana, koska kuvittelevat ehkäisypillereiden keskeyttävän raskauden. Myös imetyksen kuvitellaan suojaavan uudelta raskaudelta. Jälkiehkäisypillereitä annetaan yleensä vain raiskauksen uhreille ja abortti on laiton. Ehkäisyyn on kuitenkin useampi vaihtoehto saatavilla. Lisäksi moni jättää lääkityksen hakematta esimerkiksi matkustaessaan pidemmäksi aikaa muualle. Lääkityksen voi kuitenkin saada matkan ajaksi kunhan vain tulee klinikalle ja kertoo asiansa. Ihmiset ovat kuitenkin hoitajan mukaan usein tietämättömiä, välinpitämättömiä tai haluavat kieltää tosiasiat. Tiedon jakamisen tehostaminen monessa asiassa olisi erittäin tarpeellista.

Hoitaja kertoi, että on vaikea selittää asioita ihmisille jotka eivät ymmärrä mitä ovat esimerkiksi hormooonit tai miten kuukautiskierto toimii ovulaatioineen kaikkineen. On yritettävä selittää asiat kansantajuisesti ja yksinkertaisesti, jotta naiset ymmärtävät asioiden vakavuuden ja merkityksen.

Harjoittelu naistentautien osastolla, jonka nimi on Gamtel ward, on sujunut mukavasti. Henkilökunta on ollut ystävällistä ja myös potilaat ovat ottaneet minut hyvin vastaan. Suurin osa täällä sairaalassa olevista potilaista puhuu englantia ja tarvittaessa tulkki löytyy vaikka viereisestä vuoteesta.

Työvuoroni ovat klo.8 – 14, kuten hoitajillakin. Jotkut tekevät tuplavuoroa saaden tuplapalkan. Mitään ilta- tai viikonloppulisiä ei ole. Lomaa saa 20 päivää vuodessa ja palkka on hoitajien mukaan surkea.

Aamuisin siivotaan. Hoitoapulaiset pesevät lattian ja tekevät muita avustavia töitä. Hoitajien osa on pestä potilaiden yöpöydät, jotka ovat metallisia ja lähes kaikki jotenkin rikki sekä vaihtaa lakanat, jotka nekin on osa aika rikkinäisiä ja tahraisia. Pöydät pestään pesuaineliuoksella ja pyyhitään vielä puhtaalla vedellä kostutetulla rätillä. Jonkinlaista järjestystä puhtaasta likaiseen yritetään pitää yllä.

Käytävällä pidetään kärryä, jossa on joitakin hoitotarvikkeita, kuten lääkeampulleja, pumpulia jne. Alahyllyllä on avoin metalliastia, johon laitetaan kaikenlainen roska mitä osastolla hoitotoimenpiteitä tehdesssä tulee. Käytetyt käsineet, veriset pumpulitupot, tippaletkut ym. heitetään sinne iloiseen sekamelskaan. Sieltä ne sitten kipataan melkoisen rikkinäisen jäteastiaan, jonka hoitoapulainen käy johonkin tyhjentämässä. Käytetyt neulat kerätään sentään niille tarkoitettuun astiaan.

Potilaiden suihku- ja wc-tilat ovat minun mittapuullani karmeat, mutta ei hoitajien wc ole yhtään sen parempi. Pöntössä ei ole istumarengasta (tuntuu puuttuvan täällä aika monesta vessasta) ei wc-paperia tietenkään vaan iso säilyketölkki vesipesua varten eikä minkäänlaista saippuaa saati käsidesiä. Osastolla onneksi on käsienpesua varten desinfioivaa saippuaa sekä käsidesiä.

Vettä sentään tulee vessan hanasta mikä ei aina sekään ole taattua tässä maassa. Vessan ovea ei saa lukkoon eikä edes pysymään kiinni. Pukuhuonetta tai lukollista kaappia ei ole, vaatteet vaihdetaan taukohuoneessa. Sellainen sentään löytyy ja siellä on jopa vesiautomaatti, josta saa myös kuumaa vettä. Itse en automaatista juo, sillä vesi on hanavettä.

Aloitin harjoittelujakson puolitoista viikkoa sitten Gambian suurimmassa sairaalassa Banjulissa naistentautien osastolla. Osaston yhteydessä toimii One Step Center, josta olen aiemmin kirjoittanut jotakin. Sairaala on suuri ja toimii opetussairaalana lääkäreille sekä hoitajille.

Osaston toimintaan tutustuminen on ollut mielenkiintoista. Olen osallistunut jonkin verran myös hoitotyöhön, sillä sossun hommia osastolla ei juurikaan ole ollut. Puolentoista viikon aikana on ollut vain yksi tapaus one step centerissä (onneksi). Nuoren, hieman yksinkertaisen tytön oli raiskannut joku perheeseen kuuluva mies(täällä on laajennettu perhekäsitys eli meikäläisen ydinperheen lisäksi perheeseen kuuluu tädit,sedät,serkut ja ties mitkä kaimat ja kummit). Tämä tapaus tuli juuri kun olin lähdössä pois ja vastoin keskuksen (hulppea nimi yhdelle huoneelle) ideaa, sinne tunki kaikki hoitajat ja apulaiset töllistelemään. En vaan voinut enää itseäni sinne tunkea mukaan, tuntui pahalta tytön puolesta. Yksityisyys sairaalassa on olematonta.

Osasto on suurehko huone, jossa potilassänkyjä on kahdessa rivissä yhteensä 15. Huoneen päässä on pöytä, jonka luona hoitajat ja lääkärit tutkivat potilaspapereita ja keskustelevat potilaista. Paperit ovat levällään pöydällä, mitään arkistosysteemiä osastolla olevien potilaiden papereille ei ole. Vasta kun potilas kotiutetaan, hänen paperinsa viedään isoon arkistoon.

Pöydän ääreen tulevat myös tarkastuskäynnille tai muuten tutkimuksiin tulevat potilaat. Kaikki voivat kuulla heidän asiansa ja vaivansa. Joskus pöydän ääressä on käynnissä useampi keskustelu eri potilaiden asioista ja lisäksi vielä juoruilua siihen päälle ja kuka vain voi kommentoida mitä tahansa keskustelua kesken kaiken. Meteli voi olla mahtava meikäläisellä mittakaavalla.

Erillinen tutkimushuone sentään löytyy, siellä lääkärit suurimmaksi osaksi suorittavat tutkimuksensa ja hoitajat valmistelevat potilaat leikkaukseen. Yksityisyys sielläkin on tosin hieman niin ja näin, sillä tutkimushuone on pieni ja ikkuna auki. Ikkunan toisella puolella on käytävällä penkki, jossa potilaat ja omaiset odottelevat eli he kuulevat kaiken mitä huoneessa keskustellaan. Tutkimushuoneen takana on vielä yksi huone, jossa on kirjoituspöytä ja jota kaiken järjen mukaan voisi käyttää potilastapaamisiin, mutta sitä ei siihen käytetä kuin vain siinä tapauksessa, että potilas osaa pyytää yksityistä keskustelua lääkärin kanssa.

Sairaalassa on myös yksityisosasto, jonne pääsee ne joilla on rahaa maksaa. Vuorokausimaksu on tuhat dalasia eli noin 20 euroa. Siellä potilaalla on yksityishuone, oma suihku ja wc sekä tv.ssä kaikki taivaskanavat.

 

Pääsin torstaina koulutukseen, joka järjestettiin Act!onAidin toimesta sisältyen kolmivuotiseen projektiin, jonka tarkoitus on lisätä tietoisuutta lasten oikeuksista. Koulutuksen tavoitteena on kouluttaa virkamiehiä, jotka jakavat oppimaansa eteenpäin omilla asemillaan, saada heidät verkostoitumaan ja toiminaan yhdessä lasten parhaaksi.

Aamiaisen jälkeen CPA.n ( Child Protection Alliance, http://www.cpagambia.gm/default.htm) koordinaattori Mr.Drammeh esitelmöi lasten oikeuksista. Mietittiin mitä oikeus tarkoittaa ja kenen on velvollisuus täyttää ne. Osallistujat aktivoitiin mukaan kysymyksillä ja tehtävillä ja asioita mietittiin yhdessä. Käytiin läpi YK.n lasten oikeuksien sopimusta.

Aivan ensimmäiseksi pohdittiin kuka on lapsi. Joidenkin mielestä vaikkapa 16- vuotias tyttö, joka on äiti, ei enää ole lapsi. Gambian lain mukaan kuitenkin kaikki alle 18- vuotiaat ovat lapsia. Lapsia kohdellaan oikeuden edessä toisin kuin aikuisia. Rikoksesta syytetty lapsi ei käy läpi samaa prosessia kuin aikuinen, hänen oikeuskäsittelynsä kuvataan ja paikalla saa olla vain asianosaiset ja hänen asiansa valmistelee lasten oikeuksiin perehtynyt lakimies. Yli 13- vuotiaat joutuvat oikeuden eteen, nuorempien kohdalla mietitään miten estää mahdolliset tulevat rikokset ja kuinka häntä ja hänen perhettään voidaan tukea.

13- 18 – vuotiaat tuomitut lähetetään Rehab centeriin eli kuntoutuskeskukseen. Siellä yritetään saada lapsi takaisin oikeille raiteille. Keskuksessa on opettaja, uskonnonopetusta, mahdollisuus opetella jokin taito, kuten esimerkiksi puusepän tai räätälin, lapsilla on mahdollisuus tavata vanhempiaan vaikkapa viikottain ja heillä on oikeus pelaamiseen ja leikkiin.

Ikävä kyllä kuntoutuskeskuksia on vain yksi ja joskus joudutaan lähettämään lapsi keskukseen kauempaa Gambiasta. Tällöin vanhempien saattaa olla mahdotonta päästä tapaamaan lasta matkakulujen suuruuden vuoksi. Ongelmana on myös se, että kuntoutuskeskuksesta kotiutetuilla lapsilla ei ole minkäänlaista tukea kotiutumisen jälkeen. Valtio ei rahoita lastensuojelusektoria millään lailla ja rahoitus, jota alalla toimivat järjestöt saavat, on aina projektiluontoista kestäen yhdestä kolmeen vuotta.

Koulutuksessa esimerkkitarinoiden avulla kuulosteltiin osallistujien mielipiteitä. Esimerkkinä tarina raiskauksesta, jossa tyttö halusi mennä joen yli tapaamaan poikaystäväänsä, mutta joen ylitys oli ongelma. Tyttö oli pukeutunut hieman seksikkäästi haluten miellyttää poikaystäväänsä. Jokilaivan kuljettaja katseli tyttöä himoiten, joten tyttö lähti kysymään ystävältään apua. Ystävä ei halunnut sekaantua asiaan ja niinpä tyttö päätti kuitenkin mennä joen yli jokilaivalla vaikka hän joutuikin tekemään matkan kaksin jokilaivan ohjaajamiehen kanssa.

Laivalla kuljettaja sanoi tytölle, ettei voi hillitä himoaan ja että hän haluaa harrastaa seksiä tytön kanssa. Tyttö kieltäytyi, mutta kuljettaja sanoi heittävänsä tytön laidan yli jos hän ei suostu seksiin. Tyttö pelkäsi henkensä puolesta, sillä joki kuhisee krokotiilejä ja antautui miehelle ilman fyysistä vastarintaa.

Suurin osa osallistujista oli sitä mieltä, että oli tytön oma vika koska hän meni yksin ja oli pukeutunut liian seksikkäästi. Tässä vaiheessa paljastettiin, että tyttö oli vasta 14- vuotias. Muutama osallistuja kuitenkin äänekkäästi vastusti yleistä mielipidettä ja oli samaa mieltä Mr.Drammehin kanssa, että vaikka tyttö olisi ollut alasti, häntä ei olisi saanut raiskata. Lisäksi se, että raiskauksessa ei oltu käytetty fyysistä väkivaltaa, oli joillekin osallistujille vaikea ymmärtää. Oli aika tuskallista kuunnella näitä mielipiteitä. Ehkä jotakin ymmärtämisen alkua kuitenkin saatiin aikaan kun luennoitsija esitti asioita esimerkein ja laittoi osallistujat miettimään että mitä jos se olisi sattunut omalle lapselle. Tässä kohtaa vedottiin osallistujiin, jotta he muistaisivat saattaa uhrin saamaan lääketieteellistä hoitoa mahdollisimman pian. Gambiassa uhrin on mentävä ensin tekemään ilmoitus poliisille ennen kuin hän voi mennä lääkäriin.

Lounaan jälkeen esitelmää jatkoi Network on Genber Based Violencen projektijohtaja Fallu Sowe, joka keskittyi aiheeseen miten kohdella lasta, joka on joutunut tekemisiin poliisin kanssa joko syytettynä taikka todistajana. Hänen mukaansa suurin ongelma tällä hetkellä on se, että poliisilaitokset eivät ole lapsiystävällisiä ja heitä kohdellaan kuten aikuisia. Koska sellejä on vain naisille ja miehille omansa, voi lapsi joutua viettämään yönsä aikuisten seassa. Joidenkin poliisivirkamiesten mukaan heidän asemillaan on otettu käytäntö jossa lapsi otetaan ”tiskin taakse” eli vastaanottopöydän taakse poliisin vahtiessa häntä siinä. Vaarana kuitenkin on se, että lapsi karkaa ja poliisi saa merkinnän ansioluetteloonsa.

Tässä kohtaa koulutusta osallistujat laitettiin miettimään miltä lapsesta tuntuu kun hän joutuu poliisin kanssa tekemisiin. Hän saattaa kokea pelkoa, häpeää ja hämmennystä. Muistutettiin kohtelemaan lasta osoittamalla empatiaa, olemalla tuomitsematta ja olemalla herkkä lapsen tarpeille sekä toimiaan mahdollisimman nopeasti, jotta asia saadaan käsiteltyä, eikä lapsen tarvitse viettää turhan pitkää aikaa poliisiasemalla.

Kaiken kaikkiaan koulutus oli loistava, se olisi voitu pitää vaikka Suomessa. Ongelmat täällä ovat erilaiset kuin Suomessa, mutta päämäärä ja keinot lasten oikeuksien toteutumiseen ovat samat. Pyritään noudattamaan lakia, ehkäisemään ongelmien syntyä ja toimimaan ongelmatilanteissa mahdollisimman lapsiystävällisesti ja vahinkoja minimoivasti.

Esitelmöitsijät olivat asiantuntevia ja mukaansa tempaavia, heitä oli ilo kuunnella. Saatan allekirjoittaa heidän sanomansa täysin. Koulutuksen kulku oli samanlainen kuin meilläpäin ja osallistujat saavat materiaalin sähköpostilla niin halutessaan. Koulutustila oli asiallinen, ilmastoitu konferenssihuone projektoreineen ja mikrofoneineen.

Otsikko saattaa antaa väärän mielikuvan Nesteen huoltoasemalle pysähtyvästä matkaajasta, mutta tällä kertaa kyseessä on One Stop Center. Kyseinen yhden pysähdyksen keskus on perustettu väkivaltaa kokeneiden naisten auttamiseksi täällä Gambiassa.

Ideana on ollut matalan kynnyksen paikka jossa kaikki palvelut saman katon alla. Väkivallan uhriksi joutunut traumatisoituu lisää joka kerta kun kertoo tarinaansa ensin terveydenhoitohenkilökunnalle, sitten poliisille ja lakimiehelle ja kenties vielä terapeutille. Myös välimatkat ovat pitkät eikä kaikilla ole  rahaa matkoihin. Perille päästessä uhri joutunee odottamaan tunteja tai huomaamaan ettei vaikkapa lakimies olekaan tänään työssä. Lisäksi vaarana on tarinan leviäminen ulkopuolisten korviin suuremmalla todennäköisyydellä kuin One Stop Centerissa, jossa asia osataan ottaa vaadittavalla vakavuudella ja käsitellä sitä luottamuksellisesti.

Harjoittelupaikkani on siis Network against Gender Based Violence, joka on perustettu vuonna 2009 vähentämään naisiin ja tyttöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja voimaannuttamaan naiset ja tytöt osallistumaan oman sosio-ekonomisen ja poliittisen kehityksensä edistämiseen.

Järjestön missio on suojella naisia ja lapsia väkivallalta, niin julkisissa kuin yksityisessäkin ympäristöissä, pyrkimällä lisäämään palveluntuottajien ja julkisen sektorin kapasiteettia, lisäämällä tietoisuutta ja ajamalla uhrien suhteen ystävällisempiä lakiuudistuksia ja käytäntöjä.

Visiona turvallinen, tukea antava ja väkivallasta vapaa Gambia kaikille naisille ja lapsille.

Network against gender Based Violence (NGBV) on jäsenyyteen perustuva organisaatio, jossa kansalaisjärjestöt sekä julkisen sektorin tahot työskentelevät yhdessä voittaakseen naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan sekä lisätäkseen naisten ja lasten oikeuksia.

NGBV.n toimisto sijaitsee ActionAid.n tiloissa Kanifingissa MDI roadilla, vastapäätä yliopiston kampusta. Alueella on lähinnä kouluja, järjestöjä ja virastoja. ActionAid on NGBV.n tärkeä yhteistyökumppani.

Network against genderbased Violence työskentelee missionsa saavuttamiseksi rakentamalla lisää kapasitteetteja auttaa uhreja, kouluttamalla ja tietoisuutta lisäämällä, tutkimuksen ja dokumentaation avulla, vastauksia ja palvelua toimittamalla sekä kampanjoimalla.

Kello on jotakuinkin puolenyön paikkeilla sunnuntai-iltana. Harjoittelu alkaa huomenna kello 9. Saapumisesta on kulunut viisi päivää ja tunnelmat on yleisesti jotakuinkin positiiviset, harjoittelun suhteen innostuneen odottava.Paljoa en ole ehtinyt tekemään tai näkemään, aloille asettuminen ja miehen suvun ja ystävien tapaaminen on vienyt suurimman osan ajasta. Eilen käytiin vähän kylillä eli Senegambian alueella kuuntelemassa paikallista livebändiä tanssijoiden kera. Senegambia on tursitibisneksen keskittymä. Sieltä löytyy jos jonkinmoisia hotelleja ja kaikenlaisia ravintoloita. Yksin en viitsi sinne lähteä, sillä rauhassa et saa taatusti olla. Tuttavuutta yritetään tehdä kaikin keinoin jos vaikka jonkun roposen rahaa  saisi turistilta puristettua.

Gambia on melko turvallinen turistille, kunhan pitää järjen päässään niin kuin missä tahansa muualla. Taskuvarkaita ja huijareita löytyy täältäkin. Hieman on pitänyt itseään herätellä ymmärtämään, että vaikka täällä ei naiset kulje kaavuissa niin suurin osa gambialaisista on muslimeja. Täällä esimerkiksi nainen ei asu yksin. Kotoa muutetaan vasta kun mennään naimisiin ja tupakoivia naisia pidetään huonoina. Naisen ei tulisi katsoa miestä silmiin, se on jonkinlaista flirttailua. Erittäin vaikeaa kun on tottunut siihen, että se on rehellisyyden osoittamista. Täytyy siis vähän miettiä ettei tee ihan mitä vaan missä vaan kun olen gambialaisen vaimo. Tupakointia esimerkiksi vältän apen ja anopin nähden enkä viitsi kadulla kävellessä poltella. Silmiin olen miehiä kuitenkin katsellut 😜. Turistien toilailuista ei niin välitetä. Tämä siis muilta kuultua, katsotaan sitten mikä on minun mielipiteeni asioista kun olen ollut täällä hieman pidempään.

Kulttuurishokkia pukkaa sen suhteen, että porukkaa ramppaa täällä meidän kotona aamusta iltaan. Ei hetken rauhaa, jota ilman en voi elää. Onneksi tuo siippa ymmärtää ja järjestää minulle omaa aikaa. Meidän kanssa täällä asuu myös mieheni kolme ala-asteikäistä melkoisen vilkasta lasta. Siinäkin on ollut totuttelemista. Kun juuri on tottunut siihen ettei oma jälkikasvu asu enää samassa taloudessa niin nyt täällä pyörii niitä kolme ja niillä on tsiljoona kaveria myös.

Kuumuus on ollut uuvuttavaa, siihen onkin totuttelemista. Vettä menee paljon, janottaa kaiken aikaa. Öisin olen saanut kuitenkin nukuttua kun on viileämpää ja meillä on täällä hyvät kattotuulettimet joka huoneessa.

Hiljaisuuteen tottuneelle suomalaiselle äänet on täällä tosi kovia. Musiikkia kuunnellaan niin kovaa, että tärykalvot tutisee vielä tunteja sen jälkeen ja puhutaan niin kovalla äänellä, että kaikki naapuritkin varmasti kuulee. Liikenteen äänet ja torven töötötykset, kukot kiekuu, musiikki pauhaa ja niin edelleen. Nyt on ihana hetki kun lapset nukkuu, mies ulkona aidan takana pölöttämässä kavereidensa kanssa ja on hiljaista. Lataan akkuja tässä hetken yksikseni ennen kun vetäydyn yöpuulle. Saa nähdä tuleeko uni silmään vai jännittääkö huominen niin että karkottaa unen pois.

Pääsin perille eilen myöhään iltapäivällä lopun uupuneena piiiitkän lentomatkan päätteeksi. Lensimme puolisoni kanssa ensin Tukholmaan, jossa odottelimme 12 tuntia reilut 10 tuntista lentoa Banjuliin. Löysimme ruotsalaiselta matkatoimisto Vingiltä edulliset menoliput, mutta lento oli vallan kamalan pitkä ja uuvuttava, sillä välilaskulla Las Palmasiin eivät matkustajat päässeetkään ulos koneesta niin kuin Tjareborgin vastaavalla on aiemmin päässyt. Boeng 737 ei todellakaan ole tilalla pilattu, joten voitte ehkä kuvitella ettei lento ollut kovinkaan mukava kun edes jaloittelemaan ei päässyt. Onneksi tuo toinen on laiha niin mä sain olla lihava ihan reilusti 😆.

Passintarkastus sujui jouhevasti, mutta matkalaukkuni kylkeen oli ilmestynyt liidulla piirretty ruksi kun sen laukkuhihnalta bongasin. Tullitarkastuksessa selvisi mitä ruksi merkitsee, sillä he halusivat nähdä sen sisään. Noh, eihän siellä mitään mielenkiintoista ollut, vaatteita ja muuta tarpeellista. Eivät edes viitsineet tonkia koko laukkua, kunhan vilkaisivat. Lämpöä oli noin 30 astetta ja täälläkin on kuulemma talvi! Mulla posket helottaa punaisina kun on niin kuuma.

Nyt kuitenkin olen täällä ja sain nukuttua melkoisen mukavasti, tosin en kovinkaan pitkään. Aamulla säntäsimme puolisoni lasten kanssa rannalle rentoutumaan ja lopun päivää olemme asettuneet aloillemme ja hankkineet joitakin tarvitsemiamme juttuja kuten esimerkiksi kaikkein tärkeimmän eli SIM-kortit puhelimiin ja nettiyhteyden. Huomenna soitan harjoittelupaikkaani sopiakseni mihin aikaan maanantaina ilmestyn paikalle ja kysyäkseni missä toimisto mahtaa sijaita.

Yöllä oli sähkökatko, niitä ei kuitenkaan kuulemani mukaan tällä alueella usein ole. Amerikan suurlähetystö on melkein naapurissa ja paikallisten mukaan lähetystön sijainti on syy miksi sähköt eivät ole usein poikki ja jos ovat, niin korkeintaan kymmenisen minuuttia. Ja juuri nyt katkesi sähköt kun sähkökatkoista kirjoitan. Heh. Ei ehkä olisi pitänyt kirjoittaa siitä.

Ajattelin, että voisin ehkä täällä ajaa autoa itse. Nyt vuorokauden jälkeen en kuitenkaan ole valmis siihen puuhaan. Katsotaan nyt kun olen ensin tutustunut ympäristöön ja reitteihin paremmin.

Tuntuu mukavalta olla vihdoin täällä ja nyt jo uskon, että harjoittelukin toteutuu. 😊